Juha Jokelan Esitystalouden (Espoon kaupunginteatterissa) oivallus on kääntää ympäri sosiaalisen draaman kulisseja. Se ottaa satiirinsa kohteeksi yhteiskunnan, jossa jatkuva esiintyminen on sosiaalisen statuksen ehto sekä yksilöt, jotka tuottavat olemistaan julkisuuden kautta: ammatillisia rooleja, poliittista, taloudellista, intellektuaalista statusta.
Ajattelin näytelmän nähtyäni, yöllä unen rajamailla, että päiväkodeissa ja ala-asteilla rakennetaan vielä ihan oikeita esityksiä juhlapyhiä ja lukuvuoden päättäjäisiä varten. Jossakin kohtaa tämä "aito" käsikirjoittaminen, ohjaaminen ja näytteleminen loppuu (useimpien kohdalla). Siirrytään "esitystalouden" piiriin: lööpit, artikkelit, dokumentit, tosi-tv, väitöskirjat, mainokset, kampanjat, blogit... Esitystaloudessa kaikki "aikuiset hankkeet" kaupasta tieteelliseen tutkimukseen ja taiteesta politiikkaan saavat osansa.
Näytelmän "pahiksen", konsultti Rami Niittymaan (Tommi Korpela) mukaan "kaikki vuorovaikutus on esiintymistä". Näytelmä lähtee käyntiin hänen seminaarillaan (jonka yleisöä näytelmän yleisö on), jossa osallistujille opetetaan kovaan hintaan tuottavan esiintymisen alkeita.
Yhteiskunnallista draamaa näytellään Esitystaloudessa seminaarilavojen lisäksi iltapäivälehtien lööpeissä, mielipidekirjoituksissa, televisiodokumenteissä ja puoluekokouksissa. Yleisö saa olla siinä roolissa, missä se on tottunut olemaan: katsojina, draaman todistajina. Näyttelijät ovat draaman tekijöitä mutta myös sen uhreja.
Esittämisen surrealistiset ja leikilliset puolet pääsevät esiin screeneillä: yhtäkkiä katsojat huomaavat sosiaalipornon sijaan tuijottavansa vastasyntyneitä kaljurottia vikisemässä häkissä, Martti Suosaloa ajelemassa kolmipyöräisellä Tapiolan katoilla, hassua suomileffajäljitelmää... Päiväkotien näytelmissä ero toden ja fiktion välillä on vielä selvä ja draaman funktiona on leikki. Yhteiskunnallisessa draamassa nämä rajat hämärtyvät - ja Esitystalous yrittänee palauttaa draaman takaisin imaginaarisille juurilleen.
Sekin tulee näytelmää katsoessa selväksi, että nykyään on helpompi katsoa kuvaruutua kuin oikeaa ihmistä lavalla.
Satiirin taustalla Esitystalous on monin paikoin surullisenkin realistinen. Puoluekokouksen meno, kansanedustaja Jaana Sallisen (miten loistava poliitikon nimi!) (näyt. Ria Kataja) epätoivoinen taistelu SDP:n "dinosauruksia" vastaan ja idealistinen halu auttaa, Rami Niittymaan narsistinen mutta äärimmäisen tuottava konsulttitoiminta, sosiologi Hanna Krohnin (Henna Hakkarainen) taloudellisesti tuottamaton, tutkijan ja tiedeyhteisön omaan sisäpiiriin jäävä yhteiskunnallinen analyysi sekä yrittäjä OT :n (Suosalo) suunnitelma "Tapiopoliksesta" - Tapiolan uudelleenrakentamisesta pilvenpiirtäjien suurkaupungiksi - kertovat nihilististä tarinaa nyky-yhteiskunnassa, jossa yhteisöllinen toiminta, välittäminen ja hyvinvointi jäävät taloudellisen kasvun jalkoihin. Esitystalouden satiiri tarjoaa myös mahdollisen tulkinnan sille, miksi näin käy.
Kasvisruokapäiväkeskustelujen ja akateemisten työttömien Suomessa Esitystalouden sanoma on lohduton: mitä poliittinen keskustelu voi ikinä saada aikaan? Tai akateeminen tutkimus? Ehkä yksityiset, voittoa tavoittelevat tahot ovat ainoita instansseja, jotka kykenevät luovuuteen ja mielekkääseen toimintaan - tuhoten samalla viimeisetkin rippeet yhteisöllisyydestä?
Näytelmän sisäinen lopputulema on kuitenkin positiivinen: yhteys toisiin ihmisiin löytyy. Lopun yhteislaulu "Working class hero is something to be..." soi kauniisti, ja jokseenkin vailla sisältöä, mikä on oikeastaan koko näytelmän pointti: yhteiskunta tarjoaa mielettömän määrän täysin sisällöttömäksi muuttuneita ideologioita, ajattelumalleja, mutta niin kauan kun on tunteita toisia ihmisiä kohtaan, ei sisällöttömyys haittaa.
tiistai 9. maaliskuuta 2010
maanantai 8. maaliskuuta 2010
Naisten kaupunkeja, kieltä ja kuvia
Naistenpäivän saldo:
Tulppaaneita, Brunbergin suklaapusuja, eilen kävely Taivallahden jäällä ja Helsinki School -näyttely Meilahden taidemuseossa, sen sulattelua, ja tänään runoja ja puhetta Runoilevien naisten kaupunki -antologiasta Centre Culturel Françaisissa Kaapelitehtaalla.
Helsinki on nyt vähän naisten kaupunki, kun Nelli Palomäen valokuva 26-vuotiaana #3 (ja kasvot - se kuva, jossa taiteilija pitää sormea huulten yläpuolella ja sormeen on piirretty pienet viikset) on melkein jokaisessa mainostelineessä. Duchamp-nainen.
Marja Haapion, Kristina Haatajan, Jouni Inkalan, Annukka Peuran, Helena Sinervon ja Anni Sumarin toimittama ja suomentama Runoilevien naisten kaupunki on puolestaan ranskankielisten naisrunoilijoiden kaupunki Helsingissä (tänään Ranskan kulttuurikeskuksessa) mutta ylipäänsäkin kirjan kansien välissä - paikka kirjoittajille, jotka muuten uhkaavat jäädä niiden kuuluisien ranskalaisten miesten jalkoihin. Mutta ehkei enää kauaa: nyt jo prosaistit kuten Claire Castillon ja Amélie Nothomb tai supersuosittu Anna Gavalda tunnetaan melkein kaikkialla. Perässä tulevat nämä runoilevat naiset antologian myötä:
Geneviève Pastre (s. 1924 Saksa), Marie-Claire Bancquart (s. 1932 Etelä-Ranska), Silvia Baron Supervielle (s. 1934 Argentiina), Vénus Khoury-Ghata (s. 1937 Libanon), Michelle Grangaud (s. 1942 Algeria), Louise Cotnoir (s. 1948 Kanada), Hélène Sanguinetti (s. 1951 Etelä-Ranska), Hélène Dorion (s. 1958 Kanada), Fabienne Courtade (s. 1960 Etelä-Ranska), Florence Pazzottu (s. 1962 Etelä-Ranska), Nathalie Quintane (s. 1964 Pariisi), Elke de Ricke (s. 1965 Belgia), Sophie Loizeau sekä Linda Maria Baros (s. 1981 Bukarest).
Eli runoilevien naisten kaupunkia ja helsinkiläisiä valokuvaajia (naisia mutta miehiäkin).
Meilahden Helsinki School oli nautittava. Suomen valokuvataiteen museossa Kaapelitehtaalla ihailin ihan hiljattain Susanna Majurin vedenalaisia töitä, joiden taustoilla lentää ihmeellisesti lintuja ja joissa sukeltelee naisia mekoissaan kuin Jane Campionin Pianossa, joskaan ei yhtä kammottavalla tavalla.
Majurin töitä oli Meilahdessa muutama lisää, samoin Noomi Ljungdellin, joka puolestaan jäi mieleen Taidehallin Nuorten näyttelystä alkuvuodesta.
Ljungdellin idea sarjassa Placelessness (2009) on poistaa kuva ja korvata se sanoilla: teoksissa lukee vieri vieressä pienellä tekstillä mitä kuvassa pitäisi olla. Kuva muodostuu toisaalta sanojen ryhmittymistä tilassa, toisaalta käsitteiden merkityksistä. Visuaalinen referentti on kateissa, mutta merkitys säilyy ja korvaantuu mielikuvituksella.
Muutenkin näyttelystä jäivät mieleen erityisesti käsitteellistä ajattelua, sanojen, kuvien ja havainnon suhdetta pohtivat teokset. Milja Laurila kysyy sarjaan On the Way Home (2009) liittyvässä tekstissä osuvasti: "tuleeko kuvista aina sanoja ja sanoista kuvia?"
Hänen ajatuksensa on osittain sama kuin Ljungdellin, mutta siinä missä Ljungdell tarkkailee havainnon ja kielen välistä suhdetta, pohtii Laurila henkilökohtaista muistoa edustavan valokuvan ja kielen (kuvaan liittyvän kommentaarin) yhteyttä. Laurila on kuvannut uudelleen isänsä ottamia diakuvia ajalta, jota hän ei itse muista ja tallettanut äitinsä kommentit niistä, "kaunis kuva sinusta...". Osa kuvista on tyhjiä (valkoisia) ja katsojalle näytetään vain äidin kommentti, osassa on kuva diasta ilman kommenttia. Valokuva on muistin väline, joka tallettaa katoavan havainnon - mutta niin on myös kieli. Kuvaan liitetään jatkuvasti kielellinen hahmottamisen taso, ja kieli puolestaan synnyttää kuvia. On alati epäselvää kumpi vie meidät lähemmäs tavoiteltua - tai estää meitä vakavammin tavoittamasta sitä.
Wilma Hurskainen puolestaan etsii lapsuutta ja menetettyjä kokemuksia kuvaamalla uudelleen muistojaan sarjassa No Name (2007). Nykyhetken minä esiintyy kuvassa menneen paikalla ja kuviin liittyvät tekstit kertovat menneestä kokemuksesta. Hänelle kuvat edustavat tavoittamattomia tunteita ja kokemuksia, kieli puolestaan on järjestelyn ja kerronnan väline. Valokuvat ja omaelämäkerralliset ja fiktiiviset tekstit rakentavat eri puolia olemisesta, mutta osoittautuvat molemmat vajaavaisiksi. Hurskainen kirjoittaa esimerkiksi aleksitymiasta, jossa tunteita ei kyetä nimeämään ja siihen liittyvästä väärinkäsityksestä. Kieli on mahdoton kapistus, joka etäännyttää todellisesta kokemuksesta. "Kieli, veit minulta Eedenin", hän huomaa.
Tiellä kohti menetettyä on myös Niina Vatanen, joka käsittelee valokuvien kautta läheisen ihmisen kuolemaa: kuvaa esineitä, asioita ja paikkoja, joissa tämä aiemmin oli läsnä.
On tärkeää löytää mahdollisuuksia kulkea omia muistijälkiä pitkin sinne, mikä on menetetty, löytää tiloja, joissa olla, kuvien ja kielen keinoin.
Fabienne Courtade (yksi Naisten kaupungin runoilijoista) kirjoittaa:
Viime öiden uni - sanojen alle kätkeytyy valkea tyhjyys
puunoksia aina,
Kukintoja
Sitten - ei mitään
Sanoja - mutta nehän ovat kukkia (kevään alku - tuulen henkäyksiä/ lehmusten tuoksu)
(Fabienne Courtade 2003 kokoelmasta Il reste - Se mitä jää, suom. Marja Haapio 2010.)
On vaikea sanoa, missä kuvat loppuvat ja sanat alkavat - varsinkaan runoja lukiessa.
***
Naisten kaupungista vielä:
Niin kuin naiseus, myöskään ranskankielisyys tai runoilijuus ei tee antologiasta tai sen kirjoittajista mitään homogeenistä ryhmää. Aivan kuin Pariisi mielettömässä moninaisuudessaan, myös Naisten kaupungin runoilijat kirjoittavat mitä moninaisimmista aiheista erilaisin tyylein. He ovat myös kotoisin niin Buenos Airesista, Bukarestista, Quebecistä, Toulousesta, Marseillestä, Beirutista, Algeriasta, Mainzista, Gentistä kuin myös sieltä Pariisista, jonne moni on lopulta päätynyt. Suurkaupungeissa yhdistää yhteinen tila, mutta jokainen tuo aina jotakin omaansa.
Sama pätee Helsinki Schooliin. Kirjoitin nyt naistenpäivän kunniaksi vain naiskuvaajista, ja samankaltaisten teemojen (joskin erilaisten ilmaisumuotojen) alla, mutta Meilahden näyttely on mielenkiintoinen myös juuri siksi, että siellä nousevat esiin hyvin erilaiset sisällöt ja ilmaisun tavat, ja sukupuoli yhä harvemmin on vaikuttavin tekijä siinä, minkälaisiin valintoihin taiteilija teoksissaan päätyy.
Tulppaaneita, Brunbergin suklaapusuja, eilen kävely Taivallahden jäällä ja Helsinki School -näyttely Meilahden taidemuseossa, sen sulattelua, ja tänään runoja ja puhetta Runoilevien naisten kaupunki -antologiasta Centre Culturel Françaisissa Kaapelitehtaalla.
Helsinki on nyt vähän naisten kaupunki, kun Nelli Palomäen valokuva 26-vuotiaana #3 (ja kasvot - se kuva, jossa taiteilija pitää sormea huulten yläpuolella ja sormeen on piirretty pienet viikset) on melkein jokaisessa mainostelineessä. Duchamp-nainen.
Marja Haapion, Kristina Haatajan, Jouni Inkalan, Annukka Peuran, Helena Sinervon ja Anni Sumarin toimittama ja suomentama Runoilevien naisten kaupunki on puolestaan ranskankielisten naisrunoilijoiden kaupunki Helsingissä (tänään Ranskan kulttuurikeskuksessa) mutta ylipäänsäkin kirjan kansien välissä - paikka kirjoittajille, jotka muuten uhkaavat jäädä niiden kuuluisien ranskalaisten miesten jalkoihin. Mutta ehkei enää kauaa: nyt jo prosaistit kuten Claire Castillon ja Amélie Nothomb tai supersuosittu Anna Gavalda tunnetaan melkein kaikkialla. Perässä tulevat nämä runoilevat naiset antologian myötä:
Geneviève Pastre (s. 1924 Saksa), Marie-Claire Bancquart (s. 1932 Etelä-Ranska), Silvia Baron Supervielle (s. 1934 Argentiina), Vénus Khoury-Ghata (s. 1937 Libanon), Michelle Grangaud (s. 1942 Algeria), Louise Cotnoir (s. 1948 Kanada), Hélène Sanguinetti (s. 1951 Etelä-Ranska), Hélène Dorion (s. 1958 Kanada), Fabienne Courtade (s. 1960 Etelä-Ranska), Florence Pazzottu (s. 1962 Etelä-Ranska), Nathalie Quintane (s. 1964 Pariisi), Elke de Ricke (s. 1965 Belgia), Sophie Loizeau sekä Linda Maria Baros (s. 1981 Bukarest).
Eli runoilevien naisten kaupunkia ja helsinkiläisiä valokuvaajia (naisia mutta miehiäkin).
Meilahden Helsinki School oli nautittava. Suomen valokuvataiteen museossa Kaapelitehtaalla ihailin ihan hiljattain Susanna Majurin vedenalaisia töitä, joiden taustoilla lentää ihmeellisesti lintuja ja joissa sukeltelee naisia mekoissaan kuin Jane Campionin Pianossa, joskaan ei yhtä kammottavalla tavalla.
Majurin töitä oli Meilahdessa muutama lisää, samoin Noomi Ljungdellin, joka puolestaan jäi mieleen Taidehallin Nuorten näyttelystä alkuvuodesta.
Ljungdellin idea sarjassa Placelessness (2009) on poistaa kuva ja korvata se sanoilla: teoksissa lukee vieri vieressä pienellä tekstillä mitä kuvassa pitäisi olla. Kuva muodostuu toisaalta sanojen ryhmittymistä tilassa, toisaalta käsitteiden merkityksistä. Visuaalinen referentti on kateissa, mutta merkitys säilyy ja korvaantuu mielikuvituksella.
Muutenkin näyttelystä jäivät mieleen erityisesti käsitteellistä ajattelua, sanojen, kuvien ja havainnon suhdetta pohtivat teokset. Milja Laurila kysyy sarjaan On the Way Home (2009) liittyvässä tekstissä osuvasti: "tuleeko kuvista aina sanoja ja sanoista kuvia?"
Hänen ajatuksensa on osittain sama kuin Ljungdellin, mutta siinä missä Ljungdell tarkkailee havainnon ja kielen välistä suhdetta, pohtii Laurila henkilökohtaista muistoa edustavan valokuvan ja kielen (kuvaan liittyvän kommentaarin) yhteyttä. Laurila on kuvannut uudelleen isänsä ottamia diakuvia ajalta, jota hän ei itse muista ja tallettanut äitinsä kommentit niistä, "kaunis kuva sinusta...". Osa kuvista on tyhjiä (valkoisia) ja katsojalle näytetään vain äidin kommentti, osassa on kuva diasta ilman kommenttia. Valokuva on muistin väline, joka tallettaa katoavan havainnon - mutta niin on myös kieli. Kuvaan liitetään jatkuvasti kielellinen hahmottamisen taso, ja kieli puolestaan synnyttää kuvia. On alati epäselvää kumpi vie meidät lähemmäs tavoiteltua - tai estää meitä vakavammin tavoittamasta sitä.
Wilma Hurskainen puolestaan etsii lapsuutta ja menetettyjä kokemuksia kuvaamalla uudelleen muistojaan sarjassa No Name (2007). Nykyhetken minä esiintyy kuvassa menneen paikalla ja kuviin liittyvät tekstit kertovat menneestä kokemuksesta. Hänelle kuvat edustavat tavoittamattomia tunteita ja kokemuksia, kieli puolestaan on järjestelyn ja kerronnan väline. Valokuvat ja omaelämäkerralliset ja fiktiiviset tekstit rakentavat eri puolia olemisesta, mutta osoittautuvat molemmat vajaavaisiksi. Hurskainen kirjoittaa esimerkiksi aleksitymiasta, jossa tunteita ei kyetä nimeämään ja siihen liittyvästä väärinkäsityksestä. Kieli on mahdoton kapistus, joka etäännyttää todellisesta kokemuksesta. "Kieli, veit minulta Eedenin", hän huomaa.
Tiellä kohti menetettyä on myös Niina Vatanen, joka käsittelee valokuvien kautta läheisen ihmisen kuolemaa: kuvaa esineitä, asioita ja paikkoja, joissa tämä aiemmin oli läsnä.
On tärkeää löytää mahdollisuuksia kulkea omia muistijälkiä pitkin sinne, mikä on menetetty, löytää tiloja, joissa olla, kuvien ja kielen keinoin.
Fabienne Courtade (yksi Naisten kaupungin runoilijoista) kirjoittaa:
Viime öiden uni - sanojen alle kätkeytyy valkea tyhjyys
puunoksia aina,
Kukintoja
Sitten - ei mitään
Sanoja - mutta nehän ovat kukkia (kevään alku - tuulen henkäyksiä/ lehmusten tuoksu)
(Fabienne Courtade 2003 kokoelmasta Il reste - Se mitä jää, suom. Marja Haapio 2010.)
On vaikea sanoa, missä kuvat loppuvat ja sanat alkavat - varsinkaan runoja lukiessa.
***
Naisten kaupungista vielä:
Niin kuin naiseus, myöskään ranskankielisyys tai runoilijuus ei tee antologiasta tai sen kirjoittajista mitään homogeenistä ryhmää. Aivan kuin Pariisi mielettömässä moninaisuudessaan, myös Naisten kaupungin runoilijat kirjoittavat mitä moninaisimmista aiheista erilaisin tyylein. He ovat myös kotoisin niin Buenos Airesista, Bukarestista, Quebecistä, Toulousesta, Marseillestä, Beirutista, Algeriasta, Mainzista, Gentistä kuin myös sieltä Pariisista, jonne moni on lopulta päätynyt. Suurkaupungeissa yhdistää yhteinen tila, mutta jokainen tuo aina jotakin omaansa.
Sama pätee Helsinki Schooliin. Kirjoitin nyt naistenpäivän kunniaksi vain naiskuvaajista, ja samankaltaisten teemojen (joskin erilaisten ilmaisumuotojen) alla, mutta Meilahden näyttely on mielenkiintoinen myös juuri siksi, että siellä nousevat esiin hyvin erilaiset sisällöt ja ilmaisun tavat, ja sukupuoli yhä harvemmin on vaikuttavin tekijä siinä, minkälaisiin valintoihin taiteilija teoksissaan päätyy.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)