tiistai 15. syyskuuta 2009

Milan Kundera ja romaanin monet totuudet


The unification of the planet's history, that humanist dream which God has spitefully allowed to come true, has been accompanied by a process of dizzying reduction. [---The character of modern society] reduces man's life to its social function; the history of a people to a small set of events [---], social life is reduced to political struggle [---]. Man is caught in a veritable
whirlpool of reduction where Husserl's 'world of life' is fatally obscured and being is forgotten. (Milan Kundera 1983/1988 "The Depreciated Legacy of Cervantes", The Art of the Novel.)

Milan Kundera kirjoittaa romaanimuodon historiasta inhimillisen todellisuuden kartoittamisen jatkumona.

Hän lainaa Edmund Husserlia ja tämän kritiikkiä modernin filosofian tavasta redusoida elämä ja todellisuus tieteellisen tutkimuksen objekteiksi sekä unohtaa se, mikä on kaikkein tärkeintä, konkreettinen eletty todellisuus: elämismaailma, die Lebenswelt.

Tälle vastaiskuna romaanitaiteessa (joka myös on modernin aikakauden tuote) on piillyt mahdollisuus elämismaailman tutkimiseen. Cervantes, Balzac, Flaubert, Tolstoi, Joyce ja Kafka - ja monet muut - ovat Kunderan mukaan kartoittaneet inhimillistä todellisuutta, kun filosofit ovat siinä epäonnistuneet. He ovat tarkastelleet seikkailua (Cerventes), tunteita ja yksilön sisäistä elämää (Richardson), olemista osana historiaa (Balzac), jokapäiväistä elämää (Flaubert), irrationaalisuutta (Tolstoi), mennyttä ja nykyistä (Proust ja Joyce), unen ja todellisuuden sekoittumista (Kafka) ja monia muita asioita.

Romaani onkin mahdollisuus ymmärtää olemisen monimielisyyttä, taistella yksinkertaistusta, reduktiota, yhtä totuutta ja totalitarismia vastaan.

A novel that does not discover a hitherto unknown segment of existence is immoral. Knowledge is the novel's only morality, Kundera kirjoittaa. Ja muistelee totalitaristista yhteiskuntaa, joka ajaa romaanitaiteen vääjäämättä tuhoonsa. Kundera sanookin saman kuin Mihail Bahtin jo 1930-luvulla. Romaani kertoo maailman moninaisuudesta, tietämisen vaikeudesta, totuuden pakenevuudesta. Sen moraali on tietoisuudessa, ei virallisessa totuudessa siitä, mikä on oikein tai väärin.

As God slowly departed from the seat whence he had directed the universe and its order of values, distinguished good from evil, and endowed each thing with meaning, Don Quixote set forth from his house into a world he could no longer recognize. In the absence of the Supreme Judge, the world suddenly appeared in its fearsome ambiguity; the single divine Truth decomposed into myriad relative truths parceled out by men. Thus was born the world of Modern Era, and with it the novel, the image and model of that world.

To take, with Descartes, the
thinking self, as the basis of everything, and thus to face the universe alone, is to adopt an attitude that Hegel was right to call heroic.

To take, with Cervantes, the world as ambiguity, to be obliged to face not a single absolute truth but a welter of contradictory truths (truths embodied in
imaginary selves called characters), to have as one's only certainty the wisdom of certainty, requires no less courage.

What does Cervantes' great novel mean? Much has been written on the question. Some see in it a rationalist critique of Don Quixote's hazy idealism. Others see it as a celebration of that same idealism. Both interpretations are mistaken because they both see at the novel's core not an
inquiry but a moral position.

Man desires a world where good and evil can be clearly distinguished
, for he has an innate and irrepressible desire to judge before he understands. Religions and ideologies are founded on this desire. They can cope with the novel only by translating its language of relativity and ambiguity into their own apodictic and dogmatic discourse. They recuire that someone be right: either Anna Karenina is the victim of a narrow-minded tyrant, or Karenin is the victim of an immoral woman; either K. is an innocent man crushed by an unjust Court, or the Court represents divine justice and K. is guilty.

The 'either-or' encapsulates an inability to tolerate the essential relativity of things human, an inability to look squarely at the absence of the Supreme Judge. This inability makes the novel's wisdom (the wisdom of uncertainty) hard to accept and understand.
(Kundera 1988, 6-7.)

sunnuntai 13. syyskuuta 2009

Uusi Tarantino



Kävin katsomassa Quentin Tarantinon uusimman ja oli se niin hyvä kuin odottaa voi (huolimatta kritiikkien pienestä ylenkatseesta). Tarantino on kuitenkin edelleen Tarantino: elokuvansa tunteva juonen mestari, väkivaltainen ja viihteellinen, omaperäinen ja älykäs.

Inglourious Basterds
:in juoni kiertyy ranskalaisen juutalaistytön henkilökohtaisen koston sekä amerikkalaisten typerän, maailmaavalloittavan sankarillisuuden ympärille. Paskiaisiksi nimitetty jenkkipoppoo skalpeeraa natseja lt. Aldo Reinin (Brad Pitt) johdolla miehitetyssä Ranskassa ja Shosanna Dreyfus (Mélanie Laurent) rakentaa uutta elämää elokuvateatterinpitäjänä natsien täyttämässä Pariisissa. Samalla käydään läpi elokuvan historiaa 1920-40-lukujen Euroopasta. Goebbels esitellään paitsi Hitlerin kätyrinä, myös elokuvatuottajana, ja kun hänen natsielokuvansa "Kansakunnan ylpeys" (ks. traileri "Making of Nation's Pride") tulee ensi-iltaan Pariisissa, saavat kostajat tilaisuutensa. Tarantino tekee maailmansodan historiasta elokuvan historiaa, postmodernia fiktiota.

Yksi elokuvan kiinnostavimmista puolista on sen moraalikäsitys, joka tuntuu tulevan Kantilta. Tarantinon elokuvien moraali on ehdotonta. Minkä langetat toiselle, sen langetat myös itsellesi, murhaajat ansaitsevat kuoleman, tappavat sadistit sadistisen sellaisen. Yksilöt sitoutuvat toimiessaan siihen, että heidän tekojaan voidaan pitää universaaleina lakeina: kuka tahansa on oikeutettu toimimaan heitä kohtaan samoin kuin he itse toimivat. Eikä natseilla siis ole, oman filosofiansa ja toimintansa mukaisesti, minkäänlaista ihmisarvoa.

Tarantino onnistuu esittelemään hienosti natsien arbitraarista ihmiskäsitystä: juutalaisiin kohdistuvan vihan totaalista käsittämättömyyttä. Omassa vihassaan he langettavat itseensä täydellisen vihattavuuden.

Natsien ollessa kyseessä elokuvan ehdoton moraalikäsitys tuntuu vääjäämättä oikeutetulta - ja sillä Tarantino pelaa taitavasti. Inglourious Basterds on tarina kostosta, joka on niin perusteellisesti oikeutettu, ettei katsoja voi kuin ihailla juonen aukottomuutta. Lisäpotkua tuo vielä se, että Tarantinon moraalin mukaan myös kostajat joutuvat vastaamaan teoistaan. Katsoja joutuu hyväksymään, ettei kellekään anneta armoa. Eikä järjestelmä olisi autenttinen vailla muutamia poikkeuksia: Brad Pittin jenkkikostaja Aldo Rein jää basterdseista henkiin, samoin natsikapteeni Landa, joka saa rangaistuksensa ikuisen merkinnän muodossa. Oikeus tuntuu toteutuvan, mutta ontuen, niin kuin tosielämässäkin.

Tarantinon tapa käyttää väkivaltaa on henkeäsalpaavaa: peittelemätöntä, häpeilemätöntä, vähättelemätöntä. Ihmisen pahuus saa rehellisen käsittelyn. Ja silti tehdään viihdettä - tästä Tarantinoa on paljon syytettykin. Inglourious Basterds on kuitenkin todella älykästä viihdettä. Niin paljon asiaa Tarantino on sisällyttänyt elokuvaansa. Toiset elokuvat elävät elokuvassa, visuaaliset yksityiskohdat ovat taidolla rakennettuja ja alusta saakka tarkkailussa ovat myös kielen ja kielitaidon kysymykset. Nyt ei tehdä Hollywoodelokuvaa, jossa saksalaishahmot puhuvat englantia saksalaisittain murtaen. Kielitaidottomille jenkeille nauretaan räkäisesti, mutta myös ranskalaisten, saksalaisten ja brittien stereotypioille. Näyttelijäsuoritukset ovat loistavia. Christoph Waltzin natsi"etsivä" Landa luo elokuvaan kammottavan jännitteen, ja Mélanie Laurentin Shosanna on täydellinen sankaritar. Brad Pittin Aldo Rein sulattaa pois näyttelijää kohtaan Neljästä vuodesta Tiibetissä kummunneet antipatiat. Pitkään aikaan ei ole elokuvateatterissa annettu aplodeja. Nyt annettiin.

lauantai 12. syyskuuta 2009

Itsetarkkailu

Itsetarkkailu tuottaa iloisuutta, huomasin, kun kirjoitin ylös viikon aikana tekemäni työtunnit ja pyöräilin syksyisen lauantaiaamupäivän auringossa Museokatua kohti kotia. Oli raskas viikko, paljonkin liikaa töitä ja tekemistä, mutta jaksoin, huomasin.

Kun työ ja tekeminen on lähes näkymätöntä sivujen kääntelyä ja tiedostojen muokkaamista (johon menee aikaa tuhottomasti mutta joka ei silti etene juuri mihinkään), ainoa mahdollisuus muistuttaa itseä siitä, että on saanut jotakin aikaankin, on kirjata tekemänsä ylös. Tunnit alkavat saada merkitystä ja työ saa konkreettisen muodon.

It's a lovely day today
So whatever you've got to do
You've got a lovely day to do it in, that's true...

tiistai 1. syyskuuta 2009

Dekkarikesä jatkuu

Lukaisin viikonlopun aikana Stieg Larssonin paljonpuhutun dekkarisarjan kaksi ensimmäistä osaa, yhteensä n. 1300 sivua, ja totesin törmänneeni aikuisten Harry Potteriin (olen jälkijunassa, tiedän). Yhteiskunnallisia vääryyksiä: vaiettua pahuutta, median ja viranomaisten harjoittamaa vääristelyä, epäoikeudenmukaisuutta - ja pääosassa muutamia ihmisiä, joita ohjaa vahva oikeudentunto. Ihanan koukuttavaa!

Lapsuudesta peräisin oleva Agatha Christie-fanius heräsi uudelleen henkiin sarjan ensimmäistä osaa Miehet, jotka vihaavat naisia (2005) lukiessa. Larsson rakentaa hienosti mysteeriä vanhan tapauksen ympärille: nuori tyttö on 40 vuotta sitten kadonnut jäljettömiin suljetulta saarelta, ja joku sukulaisista on syyllinen. Vähitellen alkaa paljastua vielä laajempi vyyhti naisiin kohdistuvaa vihaa ja väkivaltaa. Rikoslehdistä tuttuja selvittämättömien rikosten kuvauksia muistuttava tarina on aidosti pelottava ja järkyttävä. Romaanin kehyksenä puolestaan on tarina nykypäivän talousrikollisuudesta, törkeästä talouspetoksesta ja sen peittämisestä sekä median taipumuksesta ylistää ja ihannoida rikkaita ja menestyviä. Romaanin päähenkilö, toimittaja Mikael Blomkvist tuomitaan vankilaan kunnianloukkauksesta hänen paljastettuaan talousrikosten vyyhdin - ja muu media sulkee silmänsä teollisuuspohatan väärinkäytöksiltä. Blomkvist miettii, miksi talousrikoksiin ei suhtauduta vakavasti ja miksi lehdet suitsuttavat suuryrityksiä, kun niiden pitäisi suhtautua kriittisesti ja valvoa oikeutta.

Toinen osa jatkaa tiiviisti siitä mihin jäätiin, samoista teemoista mutta niitä syventäen. Erityisesti median sokea ja tuhoisa rooli nousee pintaan. Ja se viha. Pian käy ilmi, että Larsson rakentaakin laajempaa kronikkaa päähenkilöistään. Kyse on jälleen naisiin kohdistuvasta väkivallasta, seksuaalirikoksista ja vallan väärinkäytöstä, joita on käsitelty jo edellisessä osassa. Jollakin käsittämättömällä tavalla Larsson vaan osaa punoa langanpäät yhteen oikeissa kohdissa ja oikealla tavalla niin, että romaanin lopussa mikään ei jää häiritsemään - ennen kuin aloittaa seuraavan ja muistaa, että tosiaan.

Larssonin toinen päähenkilö, Lisbeth Salander, on outo tyyppi. Äärimmäisen lahjakas mutta sosiaalisesti täysin eristynyt nuori nainen, jolla on korkea moraali ja ääretön viha pahoja ihmisiä kohtaan - erityisesti miehiä, joilla on valtaa ja jotka käyttävät sitä väärin. Ensimmäisessä osassa turvapalvelulle ihmisistä selontekoja tekevä Salander on päätynyt auttamaan Mikael Blomkvistiä saaren katoamisen sekä talousrikosten selvittämisessä. Samalla hän käy omaa taisteluaan yhteiskuntaa vastaan. Hänet on teininä "tuomittu" holhouksenalaiseksi ja uusi edunvalvoja käyttää asemaansa törkeästi väärin.

Toisessa osassa Tyttö joka leikki tulella (2006) Salanderia epäillään kolmen ihmisen murhasta ja hän on jälleen vaarassa joutua kontrolliyhteiskunnan jalkoihin. Viranomaiset ovat päättäneet, että hän on mentaalisesti sairas, joskaan diagnoosia ei ole, sillä Lisbeth ei ole koskaan suostunut puhumaan psykiatrin kanssa - ja vähitellen käy ilmi, että hänellä on syynsä. Osa hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan koskevista papereista on oudosti kadonnut, osa taas vääristelee totuutta. Sosiaalitoimen mukaan hän on prostituoitu istuttuaan teini-iässä humalassa samalla puistonpenkillä vanhemman miehen kanssa ja hän on vähä-älyinen ja vajaamielinen, sillä hänellä ei ole peruskoulun päättötodistusta. Poliisi joutuukin ratkomaan "skitsofreenisen lesbosatanistin" mysteeriä. Salanderin tuntevat ihmiset puhuvat kuitenkin täysin eri kieltä kuin mitä viralliset paperit ja sieltä tietonsa onkiva media. Romaani kertoo karua tarinaa ihmisten kontrolloinnista ja leimaamisesta, yhteiskunnallisten elimien kyvyttömyydestä erottaa oikeaa väärästä, sekä suoranaisesta pahuudesta, jota harjoitetaan yhteiskunnan järjestyksen nimissä.

Toinen osa ei ole kerronnallisesti yhtä viehättävä kuin ensimmäinen, jota määrittivät hidas mutta varma eteneminen sekä henkilöiden ja todellisuuden rakentamisen huolellisuus. Henkilöhahmojen ja aiempien tapahtumien kertaamiseen joudutaan käyttämään liikaa energiaa, samoin action-tykittämiseen, lajityyppi onkin erilainen kuin ensimmäisessä osassa. Uudet elementit, poliisitutkinta Lisbeth Salanderista sekä Salanderin henkilökuvan syventäminen, ovat kuitenkin nautinnollista luettavaa. On ihana seurata, miten jälleen syntyy ihmisiä, jotka osaavat toimia inhimillisesti ja oikein moraalin harmailla alueilla. Larssonilla onkin kyky tasapainottaa: käsittämättömältä tuntuvaa pahuutta, mutta myös toivoa ja rakkautta.

Nyt juoksen kauppaan hakemaan viimeistä joka, yllätys yllätys, jatkaa taas siitä mihin jäätiin (vaikka romaanit toimisivat kyllä yksinäänkin). Ihana koukuttua!